30. syyskuuta 2016

REKKU

IMG_8993m



11.11.2000 - 29.9.2016
Saknar dig lillen < 3

Miten sitä kuuluisi hyvästellä yksi parhaista kavereista. Eilisessä tapauksessa sellaisen, joka on ollut sun elämässä niin kauan, että et muista aikaa ennen häntä. Me haettiin Rekku melkeen 16-vuotta sitten Jyväskylästä kasvattajaltaan, tuolloin olin itse 9-vuotias. Koko automatkan Helsinkiin hän nukkui sylissäni ja muistan tuon päivän edelleen kuin eilisen. Muistan kuinka vaikeaa koulussa oli keskittyä ennen puolta päivää kun äiti tuli hakemaan koulusta ja muistan kuinka innoissaan olin tuosta pienestä nappannahka mahaisesta koirasta. Sen jälkeen, tässä yhteisen reilun 15 vuoden aikana ollaan muunmuassa talsittu lukemattomat lenkit, itketty, surtu, iloittu, syöty (ehkä yksi maailman ahneimmista koirista..), uitu, saunottu ja naurettu, sekä koettu Rekun polvileikkaus. Mutta eilen me koettiin meidän vihoviimeinen yhteinen päivä ja reissu. Vaikka sitä vanhan koiran kanssa aina koittaa mukamas valmistautua, että aika on kortilla ja olla järkevä niin tällä hetkellä, kun kyyneleet valuu poskilla ja silmät ovat biljardipallon kokoiset kaikesta tästä kyyneltulvasta on hyvin vaikeaa miettiä sitä kuinka oikein on päättää jonkun toisen elämästä ja päästää hänet eutanasiaan. Tällä hetkellä kaikki vaan tuntuu väärältä ja siltä, että jos nyt kurkkaisin sohvan taa nukkuisi Rekku siinä tyytväisenä omalla paikallaan. Mieli ei tahdo ymmärtää tapahtunutta ja kelaa päässään kerta uudelleen eilisen tapahtumia. Kaikki vaan tapahtui niin hirveän nopeasti ja samalla hetkellä kun eläinlääkäri kertoo Rekun sydämen pysähtyneen tuntuu musta vähintäänkin siltä, että mun sydän olisi revitty paikaltaan. Päässä vaan pyörii kysymyksiä siitä, että kuinka mä voin jättää sen nyt vaan tänne, miten Veeti pärjää ilman Rekkua ja miltä vanhemmistani tuntuu kun he palaavat lomaltaan kotiin eikä toinen koira olekkaan kotona. Olo on kuin rekan alle jäännellä, mutta kirjoittaminen fiiliksitä helpottaa hieman käsittelemään koko tilannetta. Vähän sitä tarttuma pintaa tänne bloginkin puolelle, elämä ei täälläkään aina ole kauniita aamupaloja ja hyviä asuvalintoja. Toivon, että kaikki antaa tänään extra halauksen karvasille kaiffareilleen, niin mä aion tehdä viikonloppuna. Me aiotaan Veetin kanssa syödä hyvin, lenkkeillä pitkiä lenkkejä ja nukkua jalat kohti kattoa, sekä vähän muistella Rekkua. Rakkauden täyteistä viikonloppua < 3


10 kommenttia:

  1. <3 <3 <3

    En oikein osaa sanoa mitään, mutta <3 Mun ensimmäinen kissa jouduttiin myös nukuttamaan ikuiseen uneen viitisen vuotta sitten, raukalle tuli syöpä eikä ollut mitään enään tehtävissä. Kamalaa oli vielä se, että tilanne tuli vastaan ihan yllättäen, eikä ollut osannut yhtään valmistautua tilanteeseen. Kisu kun oli "vasta" noin 10-vuotias. Kliseisesti haluan sanoa, että aika kultaa muistot. Nykyään hymyillen mietin miedän ensimmäistä kisua ja muistoja, vaikka onttous ja kaipaus ei koskaan kokonaan katoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 kiitos, mä uskon myös että aika korjaa haavoja ja kultaa muistoja joten pian pystyy aina vaan hymyilemään kaikille ihanille muistoille : )

      Poista
  2. Voi Terhi, otan osaa :( tiedän miten kauheeta toi on, mun toinen kissani kuoli reilu puoli vuotta sitten samanikäisenä. Kaikki tapahtui niin nopeasti, terveen kissan kunto romahti ja hyvästelemisen hetkeä on vaikea edes kuvailla sanoin. Heti, kun tätä alkaa ajattelemaan, tuntuu että palaa ajassa siihen hetkeen ja olo on yhtä kamala kuin silloin. Toisaalta lohduttaa, että aika auttaa ja asian kanssa oppii elämään. Ainakaan sun Rekku ja mun Jimi eivät enää tunne kipua <3 jaksamista sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! < 3 Niinpä, ajatus siitä että nyt on parempi heidän olla auttaa asiaa.

      Poista
  3. Idag ska jag krama min cairn extra hårt <3
    Styrkekramar!

    VastaaPoista
  4. koirat on maailman parhaita kavereita ja mua ahdistaa jo etukäteen ajatella sitä, et mun koiraa ei enää joskus oo ja alan välillä itkee pelkästä ajatuksestaki. voin vaan kuvitella mikä fiilis sulla on täl hetkel.. vaik nyt varmasti tuntuuki maailman hirveemmältä, ni jossain vaiheessa pystyt jo muistelee vaan niitä kivoja juttuja. ihanaa viikonloppuu ja tsemppii <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä < 3 Niinpä, kyllä sitä aina itkukurkussa jo odotteli ja hirveäähän noista koira kavereista luopuminen on : ( Mutta juuri niinkuin sanoit niin jossain vaiheessa aika kultaa ne muistot : )

      Poista
  5. Pakko kompana ylläolevaa kommenttia. Aina sitä välillä sattuu ajattelemaan, että mitä jos omalle koiralle joskus sattuisi jotain ja sen joutuisi nukuttamaan ikiuneen... Voin vaan kuvitella minkälainen fiilis siellä on <3<3<3

    VastaaPoista